Rahapolitiikka vs. valtionelvytys: 6-1 (ottelu tauolla sateen vuoksi)

Keskuspankit on käytännössä alun perin suunniteltu rahan liikkeeseenlaskijoiksi ja pankkijärjestelmän viimeiseksi pelastusrenkaaksi. Viime vuosina roolit ovat kuitenkin nopeasti kasvaneet ja keskuspankeista on vähitellen tullut ympäri maailman talouskasvuedellytysten ykkösturvaajia. Mitä oikein on meneillään, Mandatum Lifen korkosijoitusjohtaja Juhani Lehtonen pohtii.

Keskuspankit on käytännössä alun perin suunniteltu rahan liikkeeseenlaskijoiksi ja pankkijärjestelmän viimeiseksi pelastusrenkaaksi. Viime vuosina roolit ovat kuitenkin nopeasti kasvaneet. Keskuspankeista on vähitellen tullut ympäri maailman talouskasvuedellytysten ykkösturvaajia: epätavallisten rahapolitiikan keinojen kautta ensinnäkin suuri ostaja valtioiden liikkeeseen laskemille joukkolainoille ja myös yksityisen sektorin velka- ja osakeinstrumenteille. Mitä oikein on meneillään?

Kaukana on se aika, jolloin keskuspankit olivat vain kiinnostuneita taloudessa ulkona olevan rahan määrän säätämisestä ja inflaatiosta. Tänä päivänä keskuspankit globaalisti näyttelevät merkittävää roolia myös poliittisesti. Tätä taustaa vastaan ei ehkä olekaan yhtään yllättävää, että sekä USA:ssa Federal Reserven että euroalueella EKP:n johdossa ovat lakimiehet: Jerome Powell ja Christine Lagarde. Perinteisesti keskuspankkeja ovat vetäneet taloustieteen tohtoritaustaiset makrotalousasiantuntijat. Ei enää.

Erityisesti EKP:sta on jo pidempään kuulunut tyytymättömyyttä poliittisen järjestelmän kykyyn tuottaa päätöksiä nopeastikin. Eurokriisi vuosina 2011-2012 oli tästä ehkä paras (tai pahin) esimerkki. Eteläisen Euroopan tilanne heikkeni niin nopeasti, että EKP joutui ottamaan pääroolin sotkun selvittämisessä. Italia ja muut olivat käytännössä ulkona markkinarahoituksesta. Siitä alkoi euroalueen rahapolitiikan nykyaika Mario Draghin kuuluisasta Lontoon puheesta: ”Within our mandate, the ECB is ready to do whatever it takes to preserve the euro. And believe me, it will be enough”.

Juhani Lehtonen

Perinteisesti keskuspankkeja ovat vetäneet taloustieteen tohtoritaustaiset makrotalousasiantuntijat. Ei enää.

 

Nyt alun perin työoikeuteen perehtynyt juristi Christine Lagarde on EKP:n peräsimessä, ja strategiatyö EKP:n tavoitteiden kirkastamiseksi on alkanut. Mitkä ovat ne keskuspankin mandaatin reunat, jota haetaan? Lagarde on entinen Ranskan valtionvarainministeri ja kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n pääjohtaja. Poliittisesti hyvin verkostoitunut ja arvostettu ansioistaan. On mielenkiintoista, että Lagarden puheissa toistuu jatkuvasti enemmän ilmastonmuutos kuin inflaatio. Inflaatioasiaa pitää yllä julkisuudessa lähinnä EKP:n pääekonomisti.

Objektiivisesti tarkasteltuna ehkäpä suurimpia euroalueen kysymyksiä tällä hetkellä on eri toimijoiden työkalupakin sisältö. EKP on jotakuinkin käyttänyt pääosan keinovalikoimastaan talouden stimuloimiseksi ja siten omaan inflaatiotavoitteeseen kahteen prosenttiin pääsemiseksi. Valtava joukkolainojen taseosto-ohjelma on painanut korkotason historiallisen matalalle, jonka haittapuolena muun muassa ennakkoon rahastoitu eläkejärjestelmä pohjoisessa Euroopassa on helisemässä. Negatiiviset korot nakertavat tehokkaasti olemassa olevia varoja ja tulevaisuuden tuottonäkymiä. On selvää, ettei keskuspankkien taseiden paisuttaminen ole lopullinen ratkaisu talouskasvun turvaamiseksi. Osakkeiden lapioiminen keskuspankkeihin on hyvin kontroversaalia. Sitä tekevät Japanin ja Sveitsin keskuspankit. Käytännössä siinä yhteiskunnallistetaan yksityisten yritysten omistuksia. Miksi?

Samaan aikaan suuret euromaat pitävät valtionelvytysruuvia vasta varovasti auki. Saksalaiset pelkäävät inflaatiota. Valtionelvytyksessä ykkössyötöt pitäisi mennä ässänä läpi, sillä vaarana on tehottomia investointeja alueille, joissa on jo valmiiksi ylitarjontaa kysyntään nähden. Lopputuloksena hinnat laskevat ja keskuspankin inflaatiotavoite karkaa entisestään. Paukkuja pitää jättää tuleviin taantumiin.

Juhani Lehtonen

Objektiivisesti tarkasteltuna ehkäpä suurimpia euroalueen kysymyksiä tällä hetkellä on eri toimijoiden työkalupakin sisältö.

 

Ei voi välttyä ajatukselta, että Lagardella on kunnianhimoiset suunnitelmat. Peli pitäisi saada soljumaan EKP:n ja euromaiden välillä. Leikitelläänpä ajatuksella, että poliittisesti hyvin verkostoitunut uusi pääjohtaja saa ensinnäkin ristiriitaisen EKP:n sisäiset solmut selvitettyä etelän ja pohjoisen välillä. Sitten alkaa iso työ: miten saada lähinnä saksalaiset valmistautumaan tekemään elvyttävämpää valtion finanssipolitiikkaa ja siten helpottamaan EKP:n taakkaa ja nykypolitiikan haittavaikutuksia? Ranska-Saksa -kaksinpeliltä vaikuttaa. Pankkijärjestelmän tilannetta helpottaisi heti positiiviset ohjauskorot ja ylipäätään korkeammat korot. Lätkäistään ensimmäinen ässä, ja ohjauskorot miinukselta nollaan. Sitten valtioiden finanssipolitiikan puolelta verkkovolleynä elvytystä esimerkiksi ilmaston muutoksen taltuttamiseen tähtääviin infrastruktuurihankkeisiin ja muihin yksityistä sektoria stimuloiviin hankkeisiin. Mikä ettei jopa uusi vihreä, EKP:n osto-ohjelmiin etusijalla sopiva valtionlainamarkkina, joka tähtää euroalueen hiilineutraalisuuteen komission aikataulun mukaisesti.

No niin, toinen erä: uudet pallot. Valtiot syöttävät, 1-6.

Jaa artikkeli