Yhdysvallat, Kiina ja valkoinen norsu neuvotteluhuoneessa

Pian vuoden päivät olemme saaneet seurata, kun kaksi maailman taloudellisesti suurinta valtiota ovat nokitelleet tulleilla kuin pokeripöydässä. Kauppasodan on tulkittu olevan Trumpin sisäpoliittisesti motivoitunut keino pitää oma ydinkannattajakuntansa tyytyväisenä, toisaalta USA:n keino pyrkiä pienentämään kauppataseensa alijäämää ja samalla painostaa Kiinaa avaamaan markkinoitaan muun muassa amerikkalaisille teknologiayhtiöille.

Kumpikin tulkinta lienee osa totuutta, mutta kauppasota voidaan nähdä myös yhtenä oireena maailman ainoan supervallan ja nousevan suurvallan yhteentörmäyksestä. Pitäisikö sijoittajan olla huolissaan?

Vastataksemme kysymykseen meidän pitää palata ajassa taaksepäin ja tarkastella, miten maailman nykyinen talousjärjestelmä on muovautunut. Yhdysvallat nousi maailmantalouden piikkipaikalle toisen maailmansodan aikana, kun liittoutuneet kokoontuivat Bretton Woodsiin neuvottelemaan sodanjälkeisestä talousjärjestelmästä.

Yhdysvallat, jolla tuolloin oli hallussaan kaksi kolmasosaa maailman kultavarannoista, ajoi järjestelmää, jossa dollarin arvo sidottaisiin kultaan ja kaikkien muiden valuuttojen arvo dollariin. Samassa konferenssissa sovittiin Kansainvälisen jälleenrakennus- ja kehityspankin (IRDB, osa Maailmanpankkia) sekä Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) perustamisesta.

Bretton Woodsissa naulatun järjestelmän pohjalta sodanjälkeisessä maailmassa muotoutui kansainvälinen ali- ja ylijäämien kierrätysmekanismi, jossa ylijäämäiset alueelliset talousmoottorit – Euroopassa Saksa, Aasiassa Japani – valmistivat ja myivät hyödykkeitä, joita puolestaan USA osti alijäämäänsä kasvattaen.

Ylijäämäiset maat kierrättivät ylijäämänsä turvallisimpana pidettyyn valuuttaan (Yhdysvaltain dollari) ja turvallisimpina pidettyihin arvopapereihin (USA:n valtionlainat), mikä mahdollisti USA:n talouskasvun alijäämän kasvattamisen kautta. Mekanismi mahdollisti sodan runteleman Euroopan ja Japanin nopean jälleenrakennuksen, ja toisaalta myös amerikkalaisen keskiluokan kultakauden.

Maailmaa mitataan dollareissa – edelleen

Bretton Woods -järjestelmä purkaantui lopulta 1970-luvulla ja korvaantui kelluvien valuuttakurssien järjestelmällä. Ali- ja ylijäämien kierrätysmekanismi säilyi kuitenkin entisellään ja Yhdysvaltain dollari pysyi maailman reservivaluuttana. Kiina on kytkeytynyt tähän dollarivetoiseen mekanismiin, kun se on avannut talouttaan viime vuosikymmenien aikana.

Kiinan kasvumalli on nojannut infrastruktuuri-investointien lisäksi paljolti juuri vientiin Yhdysvaltoihin.  Vuosikymmenien aikana Kiinan ylijäämä on kasvanut juuri USA:n alijäämän kustannuksella. Samalla Kiinasta on tullut USA:n suurin ulkopuolinen velkoja.

Kiina ei voi nojata kuitenkaan loputtomiin investointivetoiseen kasvumalliinsa. Maan keskushallinnon tavoittelemat uudistukset pyrkivät lisäämään kotimaista kysyntää ja kulutusta. Samalla Kiina on osoittanut haluavansa kasvattaa poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaansa, mihin viittaa esimerkiksi kiinalaisvetoisen Aasian infrastruktuuri- ja investointipankin perustaminen kiinalaisnäkökulmasta liian amerikkalaisjohtoisena pidetyn Maailmanpankin rinnalle. Amerikkalaisnäkökulmasta Kiinan linja murentaa nykyisen yli- ja alijäämien kierrätysmekanismin perusteita, dollarin asemaa ykkösvaluuttana ja USA:n asemaa supervaltana.

Trumpin kauppapoliittisen uhittelun painoarvoa kasvattaa se, että Kiinan kotimainen kysyntä on hiipumassa. Myös Kiinan keskushallinnon kyky pitää yllä talouskasvua infrastruktuuri-investoinneilla on heikentynyt. Kiina siis tarvitsee vientiä pitääkseen talouskasvun kohtuullisissa lukemissa ja voittaakseen aikaa kasvumallinsa kääntämiseen kuluttajavetoisemmaksi.

Toistaiseksi Kiina on tehnyt kauppapoliittisia myönnytyksiä lähinnä lisäämällä maatalous- ja muiden hyödykkeiden ostoja USA:sta. Nämä toimet tähtäävät yli- ja alijäämien tasapainottamiseen ja ovat nopeasti kumottavissa, mikäli kilpakumppaneille tulee ryppyjä rakkauteen. Pitkällä aikavälillä keskeisempiä kysymyksiä ovat ulkomaisten teknologiayhtiöiden pääsy Kiinan markkinoille ja aineettomien oikeuksien suoja Kiinassa. Amerikkalaisyhtiöiden pääsy Kiinaan tarkoittaisi USA:lle erävoittoa teknologisessa kilvassa.

Onko nouseva suurvalta myöntyväinen avaamaan omia markkinoitaan ulkomaisille yhtiöille vai pitkittyykö kauppasota?

Onneksi on velka

Kaakkois-Aasiassa valkoisella norsulla viitataan näennäisen arvokkaaseen, mutta tosiasiallisesti hyödyttömään asiaan. Valkoista norsua on perinteisesti pidetty pyhänä eläimenä, minkä takia sillä ei ole saanut teettää työtä. Omistajalleen valkoinen norsu on siis ollut sekä siunaus että rasite. Siunaus, koska eläin on pyhä, ja rasite, koska siitä aiheutuu pelkästään kuluja.

Tyypillisesti velkoja voi käyttää isännän otteita, mutta USA:n velka Kiinalle muistuttaa yhä enemmän valkoista norsua. Kumpikin osapuoli tietää norsun lymyilevän neuvotteluhuoneessa ja näennäisesti se on Kiinalle arvokas neuvotteluvaltti. Tosiasiallisesti Kiina ei voi hyödyntää valttiaan juuri mitenkään. Sekä USA että Kiina ovat sidottuja yli- ja alijäämien kierrätysmekanismiin, jonka asteittainen purkaminen olisi pikemminkin vuosikymmissä kuin vuosissa tai vaalikausissa mitattava prosessi.

Sijoittajalle USA:n ja Kiinan keskinäinen riippuvaisuus on hyvä asia, sillä se lisää vakautta.

Topias Kukkasniemi
salkunhoitaja
Mandatum Life